Suomen vaikutettava aktiivisesti EU:n energia- ja ilmastopolitiikkaan

09.02.2012

EU:n asialistalla on tänä keväänä kauaskantoisia päätöksiä energia- ja ilmastoasioista. Päätökset vaikuttavat merkittävästi suomalaisiin veronmaksajiin ja elinkeinoelämän kustannuksiin. Elinkeinoelämän mielestä ilmastotavoitteiden tähtäin pitäisi asettaa EU:ssa nyt vuoden 2020 jälkeiseen aikaan.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut nytkähtivät hieman eteenpäin viime joulukuussa Durbanissa, kun saatiin aikaan aikataulu kaikkia maita koskevan ilmastosopimuksen laatimiselle. Aikataulu on kuitenkin verkkainen – sopimus astuisi voimaan vasta vuonna 2020.

Meneillään olevalla Tanskan EU-puheenjohtajuuskaudella nousevat lisäksi esiin Durbanissa sovitun Kioton ilmastosopimuksen jatkokauden päästötavoitteet, jotka koskevat kuluvaa vuosikymmentä. Useat yksityiskohdat, kuten jatkokauden pituus, jäivät auki.

EK:n mielestä olisi luontevinta ulottaa Kioton jatkokausi vuoteen 2020, jolloin EU:n nykyiset tavoitteet vuodelle 2020 soveltuvat sellaisinaan Kioton pöytäkirjaan.

Vuoden 2020 velvoitteet säilytettävä ennallaan

Kioton jatkokauden piiriin tulee ainoastaan 13–15 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä. EU:n osuus on siitä 11 prosenttiyksikköä, joten käytännössä tämä vuosikymmen ollaan edelleen täysin yksipuolisessa päästöjen rajoittamisessa. Tässä tilanteessa Suomen on huolehdittava osaltaan siitä, ettei EU:n nykyisiä yksipuolisia velvoitteita kiristetä kuluvalla vuosikymmenellä.

EU:n tuleva kolmas päästökauppakausi vuosina 2013–2020 pienentää päästöoikeuksien kokonaismäärää vuosittain. Se johtanee päästöoikeuden hinnan nousuun ja markkinaehtoisen mekanismin voimistuvaan ohjausvaikutukseen.

Taloustilanne ei saa vaikuttaa päästökaupan pelisääntöihin

EK tähdentää, ettei juuri sovittuja päästökaupan pelisääntöjä pidä muuttaa taloustilanteeseen vedoten. Eikä siihen ole edes tarvetta: päästöoikeuden hinta joustaa alaspäin, koska EU:n taloustilanne on heikentynyt ja hiilidioksidipäästöt vähentyneet. Siksi ei tule myöskään sallia esimerkiksi päästöoikeuksien leikkaamista ns. sivuun laittamisella (setting aside -menettely). Se vaikuttaisi päästökauppasektoriin käytännössä samalla tavalla kuin vuoden 2020 tavoitteiden kiristäminen tai aikaistaminen vuoteen 2017.

Päästöoikeuksien sivuun laittaminen murentaisi myös pitkäjänteisen ilmastopolitiikan uskottavuutta ja heikentäisi yritysten mahdollisuuksia investoida mm. päästöjä vähentävään teknologiaan. Talouden toipuessa päästöoikeuksien hinnat saattaisivat ampaista liian ylös, kun oikeuksista tulisi pulaa. Se voisi puolestaan hidastaa talouskasvun elpymistä.

Vaikka Euroopan parlamentin ympäristövaliokunta äänesti oikeuksien sivuun laittamisen puolesta, on toivottavaa, että teollisuusvaliokunta ja neuvosto Tanskan johdolla ottavat asiassa vastakkaisen kannan, jotta EU:n teollisuuden kansainvälinen kilpailukyky ei entisestään heikkene.

Ilmasto- ja energiapolitiikan tähtäin vuoteen 2030

Kansainvälisen ilmastosopimuksen viipyessä EU:ssa on nyt keskityttävä vuoden 2020 jälkeisiin tavoitteisiin. Vuoteen 2030 mennessä energiantuotannon rakenteeseen tarvitaan suuria muutoksia, mutta investointien toteutuminen edellyttää mahdollisimman vakaata ja pitkäjänteistä politiikkaa. Komission viime vuonna laatimat 2050-tiekartat ovat siihen hyvä apuväline ja keskustelun avaus.

Vuoden 2020 jälkeiselle ajalle on sovittava pelkästään yksi päätavoite eli kasvihuonekaasujen vähennysvelvoite. Sen saavuttamiseksi jäsenmaiden on voitava vähentää päästöjä mahdollisimman joustavasti ja kustannustehokkaasti kansalliset olosuhteet huomioon ottaen.

Rinnakkaisia ja päällekkäisiä sitovia velvoitteita ei pidä asettaa. Tarpeen mukaan voidaan toki laatia ohjeellisia suuntaviivoja uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden osalta.
Päällekkäisten tavoitteiden ongelma nähtiin jo vuoden 2020 velvoitteissa.
 
Päästövähennysten kustannukset kasvavat, kun päällekkäiset tavoitteet rajoittavat käytettävän keinovalikoiman joustoa. Suomikin saavuttaisi omat päästötavoitteensa todennäköisesti edullisemmin, ellei samaan aikaan tarvitsisi tavoitella uusiutuvan energian 38 prosentin osuutta energian loppukulutuksesta.

Jos uusiutuvalle energialle asetettaisiin sitovat maakohtaiset 2030-velvoitteet, yhä suurempi osa päästövähennyksiin käytettävissä olevasta rahoituksesta suuntautuisi energiatehokkuustoimien sijaan uusiutuvaan energiaan.

Sen lisäksi energiapolitiikassa menetettäisiin käytännössä kansallinen itsemääräämisoikeus, kun komissio määräisi jopa yli puolet muutaman uusiutuvan energian hyödyntämisessä jo pitkälle edenneen jäsenvaltion, kuten Suomen, energiantuotannon rakenteesta!

Lisätietoja:
Johtava asiantuntija Mikael Ohlström ja asiantuntija Satu Räsänen

Lue myös Mikael Ohlströmin blogi ”Ilmastopolitiikan paradokseja”
http://www.ek.fi/ek/fi/blogit/ilmastopolitiikan_paradokseja-8600

Kommentteja 0 kpl

Kommentoi

Jaa

Hae tästä osiosta


Kohdista hakusi
Tarkennettu haku »

Lisää aiheesta