Ilmastopolitiikan paradokseja

06.02.2012

Mikael Ohlström Johtava asiantuntija, energia- ja ilmastopolitiikka, Infrastruktuuri, EK

Brysselissä ollaan ahkeria. Mutta niin ollaan Helsingissäkin. Seurauksena sekavaa ja ristikkäisvaikutteista päällekkäistä lainsäädäntöä ja lisäkustannuksia erilaisten säännösten, tukien ja verojen muodossa. Sekä paikkauksia ja paikkauksen paikkauksia. Missä mättää ja miten tästä selvitään?

Suomalaisen elinkeinoelämän kansainvälinen kilpailukyky murentuu EU:n yksipuolisen ilmastopolitiikan paineessa. Kansallista energiapolitiikkaakaan ei kohta enää ole olemassa, kun se on alistettu ilmasto- ja ympäristöpolitiikalle. Edellisiä lainsäädäntöaloitteita ja direktiivejä ei ole ehditty ottaa jäsenmaissa vielä käyttöön, kun uutta puskee ehtymättömästä tuutista. Tulevien säädösten vaikutuksia ei pystytä ennalta arvioimaan, kun  putkessa oleva sääntely voi aiheuttaa yllättäviä ja osin ristikkäisiä seurauksia.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka päästökauppa. Pohjimmiltaan hyvä ja markkinaehtoinen ohjauskeino, josta piti EU:ssa tulla ilmastopolitiikan pääohjausmekanismi. Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Uusiutuvan energian jäsenmaakohtaiset lisäämisvelvoitteet muuttivat markkinatilannetta, kun päästökaupan rinnalle tuli päällekkäisiä ohjauskeinoja syöttötariffien yms. muodossa. Ensi vuonna alkavan kolmannen päästökauppakauden (2013–2020) vaikutukset ovat epäselviä. Koska vaikutuksia on melko mahdoton ennakoida, yritysten on vaikea tehdä investointipäätöksiä – paitsi ehkä EU:n ulkopuolisiin maihin, mikä on ns. hiilivuotoa. Valitettavasti tällöin myös työpaikat siirtyvät muihin maanosiin.

Päästöoikeuksien sivuunlaitto – kapuloita markkinavoimien rattaisiin
Kaiken lisäksi EU:n mielestä päästöoikeuden hinnat ovat liian alhaisella tasolla. Komissio järkeilee, että nyt on ryhdyttävä paikkamaan itse hajotettua ohjausmekanismia. Tämä tapahtuisi laittamalla ”ylimääräisiä” päästöoikeuksia sivuun seuraavalla jaksolla.

Valitettavasti tässä tarkastelussa on unohtunut se markkinatalouden perusmekanismi, että elinkeinoelämän volyymit ja päästöt vaihtelevat talouden suhdanteiden mukaan. Eli on aivan luonnollista, että vaikeina aikoina päästöoikeuksia jää käyttämättä ja niiden hinta painuu kysynnän vähentyessä.

Mutta jos EU-ilmastotavoitteiden mukaisia päästöoikeuksia ruvetaan matalasuhdanteessa vähentämään, seurauksena nousukaudella on huutava pula. Tällöin päästöoikeuksien hinnat ampaisevat korkeiksi, mikä osaltaan voi vaikuttaa talouden elpymistä hidastavasti.

Eli markkinaehtoisesti toimivaa järjestelmää ei saa lähteä paikkailemaan, kun itse mekanismissa ei ole mitään rikki. Sen sijaan EU:n päällekkäiset 20-20-20 -tavoitteet olivat virhe, erityisesti laillisesti sitova uusiutuvan energian velvoite (Suomelle 38 % energian loppukulutuksesta v. 2020).

Lisäksi tässä paikkaamisinnossa on kummallista se, ettei korjausta edes pyritä kohdistamaan varsinaiseen päästökauppadirektiiviin. Sen sijaan päästökaupan sääntöjä ujutetaan keinotekoisesti muihin direktiiveihin, jotka koskevat energiatehokkuutta (päästöoikeusmäärän rajoittaminen) ja uusiutuvaa energiaa (biomassan kestävyyskriteerit ja mahdolliset bioenergian päästökertoimet).

Jotta homma ei olisi liian yksinkertainen, on vielä valtiontukiohjeistukseen suunniteltu muutosta, jonka avulla voitaisiin kompensoida päästökaupan epäsuoria lisäkustannuksia hiilivuotouhan alaisille yrityksille. Eipä silti, tämä on toki tarpeellinen ”henkivakuutus” niin kauan kuin EU jatkaa yksipuolista ilmastopolitiikkaansa.

Vuoden 2020 jälkeen: vain yksi tavoite
EU:n päällekkäisten 20-20-20 -tavoitteiden kaltaista virhettä ei pidä toistaa. Vuoden 2020 jälkeisissä ilmastopoliittisissa tavoitteissa tulisi olla vain yksi sitova tavoite, joka koskisi kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä. Kaikki muut mahdolliset tavoitteet tulisi antaa pelkästään ohjeellisina.

Näin jäsenvaltiot ja niiden yritykset voisivat toteuttaa kasvihuonekaasujen tavoitetta mahdollisimman joustavasti ja kustannustehokkaasti, kun keinovalikoimaa ei rajoitettaisi muilla rinnakkaisilla tavoitteilla. Joustavuuden ansiosta jäsenmaissa voitaisiin huomioida omia erityispiirteitä ja hyödyntää omia vahvuuksia päästövähennystoimien valinnassa.

Markkinaehtoiseksi tarkoitetussa päästökauppajärjestelmässä on puolestaan luovuttava keinotekoisesta ja jälkijättöisestä manipuloinnista. Samalla on pyrittävä laajentamaan järjestelmä globaaliksi. Tällöin muita ohjauskeinoja ei tarvittaisi ja päästöt vähentyisivät siellä missä se on edullisinta. Näin yrityksille jäisi rahaa myös tarvittaviin investointeihin ja investointipäätöksetkin olisi helpompi tehdä todennäköisesti vakaammassa ja ennakoitavammassa hintaympäristössä.

Kommentteja 1 kpl

Kommentoi